Kun olin pieni tyttö, vietin aina kesäisen viikon mummulassa. Halusin olla ainutlaatuinen isovanhempieni silmissä, siinä kuitenkaan mielestäni onnistumatta; naapurissa asuvat lapset, varsinkin ikäiseni Alpo, tuntui saavan heiltä enemmän huomiota. Katkerani mm panin merkille, että Alpo oli tuonut pappani pöytälaatikkoon säilytykseen säästöporsaansa, muka ryövääviltä sisaruksiltaan piiloon. Huomiota hakien turvauduinkin lähitalossa asuvan isotätini suosioon, halusin kait tehdä omaa mummoani jotenkin mustankipeäksi.

Isotädillä ei ollut omia lapsenlapsia ja hän osasikin saada vierailevan lapsen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Siinä me sitten supateltiin ja kuiskittiin toisillemme. Me jaoimme suuria salaisuuksia: asioita, joita ei  kellekään paljasteta. Ylpenä, salaperäisenä ja omanarvontuntoisena sitten ilmoitin mummolleni: "Aadatätillä ja mulla on SALAUKSIA". Mummoni totesi, että sepä mukavaa ja asia oli sillä selvä. Minä kihisin, eikö mummoa yhtään kiinnostanut mitä salauksia meillä on?

Tämä tänään avaamani blogi on minun uusin salaukseni. Huomion kipeänä kirjoittelen tänne oman ahtaan maailmani tapahtumista omasta näkövinkkelistäni ja mikäli vuodatukseni eivät ketään kiinnosta, niin ei haittaa; olen jo pienestä asti tottunut siihen.