Yläkerrassa asuu lorottelija. Olen kaksi vuotta nukkunut tulpat korvissa.

Kun ostimme tämän asunnon, oli päällekkäiset asunnot myynnissä, toinen ylimmäisessä asuinkerroksessa  ja toinen suoraan sen alapuolella. Päädyimme alempaan kerrokseen, koska asuntoon oli juuri tehty pintaremontti, myyntihinta oli halvempi ja asunto oli heti muuttovalmis sekä minä vaan päätin niin. Kuuntelin kyllä ennen ostopäätöstä tarkkaan millaisia ääniä makuuhuoneeseen kantautuu, mutta eipä mitään kuulunut. (No ei päiväsaikaan yleensäkään kuulu, kun on paljon muuta hälinää ja ihmiset yleensä töissä tai jossain muualla poissa kotoaan.)

Yläkertaamme muutti ensin rouva pienen koiran kanssa, joka räksytti harvakseltaan, muttei koskaan öisin. Vuoden päästä rouva muutti pois ja tilalle tuli hiljaisesti asuva ja verkkaisesti liikkuva vanha herra. Yläkerran asunnosta kantautuu tuskin mitään asumisen ääniä tai elonmerkkejä, mitä nyt pahanlainen yskänkohtaus vaivaa joskus aamutuimaan. Kuitenkin on jotain: ukko lorottelee ilmeisen korkelta ja kovaa ja tähtää suoraan pöntön keskelle veteen. Kyllä sen äänen päivisin sietää, vaan kun herää joka yö ensin yhden, sitten toisen kerran kolmen, vielä kerran viiden maissa lorotukseen yöstä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, alkaa hermo mennä ja olla mielenterveys kovilla. Ei auta vaikka ajattelisi kuinka positiivisesti tai naapurirakkaudella, kusen lorotusta ei ole miellyttävää kuunnella keskellä yötä ja kesken uniensa.

Ensin suunnittelin tilanteen ratkaisuksi, että pyydän kohteliaasti ukolta, että voisiko hän tähdätä öiseen aikaan virtsasuihkunsa pöntön reunoja myöten veteen niin lorottava ääni vaimenisi kummasti. Sitten ajattelin, että ukko saattasi vaivautua, jos naisihminen lähestyisi häntä näin intiimissä asiassa. Kirjoitin ehdotukseni kirjeeseen, jonka suunnittelin pudottavani ukon postiluukusta sisään. Mieheni tuumasi, että ukko ei taitaisi pitää siitäkään ja saattaisi jopa loukkaantua. Ukkohan voi olla jopa sotaveteraani ja nyt ei saisi edes rauhassa ja kunniakkaasti kusta  itsenäisessä Suomessa. Oli siis myönnyttävä, ongelma oli vain minun ja siksi minun oli se jotenkin ratkaistava. Jos ei kestä toisten ihmisten elämästä kantautuvia ääniä, on kait muutettava korpeen asumaan. Korpeen en kaupungista halunnut, joten ostan apteekista silikonisia korvatulppia niin kauan kuin on tarpeen. Tulpat lykkään korviini joskus heti alkaessani nukkumaan tai toisinaan vasta pikkutunneilla, kun havahdun ja aavistelen ukon kohta taas lorottelevan.

Kyllä olen monesti lorotuksen säestyksessä moittinut itseäni tämän asunnon ostopäätöksestä, kun kerran toisinkin olisin voinut valita.

Kun olin pieni tyttö, vietin aina kesäisen viikon mummulassa. Halusin olla ainutlaatuinen isovanhempieni silmissä, siinä kuitenkaan mielestäni onnistumatta; naapurissa asuvat lapset, varsinkin ikäiseni Alpo, tuntui saavan heiltä enemmän huomiota. Katkerani mm panin merkille, että Alpo oli tuonut pappani pöytälaatikkoon säilytykseen säästöporsaansa, muka ryövääviltä sisaruksiltaan piiloon. Huomiota hakien turvauduinkin lähitalossa asuvan isotätini suosioon, halusin kait tehdä omaa mummoani jotenkin mustankipeäksi.

Isotädillä ei ollut omia lapsenlapsia ja hän osasikin saada vierailevan lapsen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Siinä me sitten supateltiin ja kuiskittiin toisillemme. Me jaoimme suuria salaisuuksia: asioita, joita ei  kellekään paljasteta. Ylpenä, salaperäisenä ja omanarvontuntoisena sitten ilmoitin mummolleni: "Aadatätillä ja mulla on SALAUKSIA". Mummoni totesi, että sepä mukavaa ja asia oli sillä selvä. Minä kihisin, eikö mummoa yhtään kiinnostanut mitä salauksia meillä on?

Tämä tänään avaamani blogi on minun uusin salaukseni. Huomion kipeänä kirjoittelen tänne oman ahtaan maailmani tapahtumista omasta näkövinkkelistäni ja mikäli vuodatukseni eivät ketään kiinnosta, niin ei haittaa; olen jo pienestä asti tottunut siihen.